In a sea of people, my eyes will always search for you

Helsinki on kaunis ja levoton.
Ratikka, bussi, ambulanssi, taas. Harha-askeleita, pitkiä jonoja baariin, minä odotin vain häntä.
Päätimme kävellä kotiin keskustasta.
Taivas on tummanvioletti, Kruunuhaan kadut tuntemattomat ja uudet, sovin hänen kainaloonsa. Alla virtaa kai meri, Hakaniemenrannassa on viileää, hän painaa minut linnannäköisen talon pihan aitaa vasten. Selkäni vasten tuntematonta ja pudotusta suoraan mereen. Korvakoru melkein putosi.

"..sua pitkään suutelen, ja kuuntelen, kuinka maailma allamme hengittää-ä-ää.."
Ja Helsinki hengittää eikä vaikene.
Ja suutelen häntä pitkään, näen tumman taivaan ja astetta vaaleammat pilvet, hän kääntää minut ympäri ja näen Hakaniemen valot ja lyhtypylväät ja hänen silmänsä ovat syvät kuin universumi, niissä tuikkii jotakin, mitä en ehkä uskalla tulkita siten kuin se pitäisi.

"Mitä mietit?"
"Meitä."
"Mitä meistä?" henkäisin vahingossa.
"Että tuleekohan meistä koskaan mitään."
En uskaltanut vastata.

Tältä maailman kuuluisi tuntua. Siltä että se hengittää, siltä että tiedostan itseni jokapuolelta ympäriltäni, näen oman pienuuteni ja tunnen sormissani viiman (ja sormeni saavat eksyä hänen takkinsa sisäpuolelle lämmittelemään.), kiipeämme korkealle vain siksi että se tuntuu hyvältä idealta. Minua ei ole koskaan viety treffeille, mutta nämä toistuvat tapaamiset alkavat jo tuntumaan sellaisilta. Hän vie, minä ihmettelen ja inspiroidun.

Tuntuu siltä, kuin olisin taas kuudentoista, maailma auki ja jännittävä, sydän väärällään ja tulevaisuus edessä.
Ja sitten palaan kotiin, sinun viereesi, lämpimiin lakanoihin ja kotiin, johon tuodaan huomenna se uusi hylly. En osaa päättää. En halua päättää. Olette molemmat omalla tavallanne niin hyviä ja kiehtovia. Sinä tunnet jokaisen sopukkani, tiedät mistä kutisen ja tiedät mitä ajattelen milloinkin, tiedät millaisista asioista huolehdin ja huollat ne pois päiväjärjestyksestä. Hän opettelee tuntemaan jokaista sopukkaani, hän tietää minusta lähes kaiken ja pienillä eleillä saa minut kehräämään, hänen ajatusmaailmansa on niin laaja, että jo pelkästään silmiin katsoessa pelkään tarvitsevani aarrekarttaa.

"Tää ei kyllä pitkään voi jatkua näin" hän sanoi.
Ei niin.

miksei minulle kerrottu

Äiti ei kertonut, miten paljon pettäminen sattuu molempiin, koska teki niin itsekin.
Minä kerroin itse siitä sinulle. Toki arvasit, et ole tyhmä, laskit yhteen yksi plus yksi, joit kahdeksan desiä rommia ja viisi kaljaa, jotta pystyit puhumaan.

Tai olisit pystynyt, ellet olisi itkenyt.
Pää käsien välissä, selkarankasi paistoi valkoisen paidan lävitse. Itkit toivottomana, sanoit että muutat tapasi, mitä vain, minä olen ainoa jonka haluat. Minäkin rakastan, mutta onko tämä oikein sinuakaan kohtaan. Siksi se koskee minuunkin, ja itkemme itsemme uneen illalla, vain herätäksemme päänsärkyyn ja itkemään lisää yöllä.

Helvetin hyvää sovintoseksiä. Nukahdimme rauhaan, vaikka päässä pyöri. Itkimme huomennakin..

--

Hän pyytää kävelylle, ja minä menen. Pakko puhua hänenkin kanssaan, pakko pakko pakko, ei tämä näin voi jatkua, enkä minä tiedä mitä haluan, tämä ei ole reilua kellekään, eikä etenkään niille joista välitän, ja minä aion sanoa hänelle että..
Hänen pörröiset hiuksensa bussipysäkillä, vino hymy, järkkymätön olemus.
Pääni tyhjää.
Silmät itkeneet, jaloista kylmä, mennään Lintsin kallioille, siellä on voimapaikka ja siellä on katseltu tähtiä joskus yöllä. Näemme rusakon.

Miksi minun pääni tyhjenee kun näin hänet? Huudan, juoksen hänen eteensä, hän pysähtyy ylämäkeen ja ottaa minut syleilyyn ja katsoo syvälle silmiini.
Minä en tiedä, minä en tiedä.

Kiipeämme korkealle Helsingin ylle. Värivalot ja kauppojen ikkunat ja lyhtypylväät maalaavat maiseman violetiksi tähtitaivaaksi. Töölössä rakennetaan taas. Ambulanssi, poliisiauto, monta junaa.
Töölönlahdelle heijastuu sielunmaiseman peilikuva.
Täällä on niin rauhallista. Täältä näkee kaiken niin selkeästi, paitsi tähdet, on liikaa valosaastetta.
Hän nauraa valosaasteelle ja ottaa minut tiukemmin syliin, valittaa tuulta, vaikka minusta se tuntuu juuri sopivan ikävältä.
Onko se muutoksen tuuli.
Siltä se tuntuu,kylmältä, tuntemattomalta ja ikävältä, paine rinnassa kasvaa ja tuntuu että sydäntäni revitään ainakin kahteen eri suuntaan, toinen on tuttu ja turvallinen, toinen villi ja vapaa. On pakko  huutaa alas kohti Meilahtea.
"Mun on pakko kysyä, tuliko tää sulle yllätyksenä?"
"Ei. Mutta se sattuu."
"Mm."

Jatkamme matkaa pimeässä, hiljaa. Hän ottaa kainaloon, en puhu vaikka pitäisi. Hän onneksi tietää mitä sanoa, tai sitten ei tiedä ja puhuu aina kuten ennenkin. Hän näyttää minulle kasvovarjoja kallion seinällä, pyydän että kävelemme Puu-Vallilaan. Hän nauraa. Mennään.

"Mä meinasin kerran ostaa täältä talon. Sillon kun mulla vielä oli rahaa ja luottotiedot."
"Muutetaan tänne."
"Muutetaan vaan"
"Ai muutetaan vai?"
"Joo."
Hän katsoo minuun merkityksellisesti ja sivelee peukalolla kämmenselkääni. Puutalot henkivät kodikkuutta, ja täällä haluaisin asua. Meidän omassa maailmassa, johon ei mahtuisi muita, samassa sattuu, niinkö minä luulen, ei muita, niinkö, mikä ajatus..
"Mieti nyt, 5 minuutin kävely mäkkäriin"
"Meidän perheessä ei sitten mäkkiruokaa syödä"
"Ai ei"
"Ei."

Puutalojen pihat näyttävät siltä, että voisimme vain kävellä siellä ikuisuuden.
Pysähdymme yhden pihan eteen, samalla kadulla on pieni ravintola, talon kellarissa asuu tonttuja, ja pihalla kasvaa hänen mielestään joulukuusi. Vaikka se on kataja. Kerron typerän tarinan joulukatajasta, jonka kaadoimme kerran, hän nauraa ja kuljettaa  minua eteenpäin, unohdan hetkeksi miten pahalta tuntuukaan. Hänen seuransa inspiroi minua loputtomiin.
"Tänne me tullaan treffeille"
"Ai mäkkärin jälkeen vai"
"No vaikka sitten"
Kahvila on pieni ja kahvipavuntuoksuinen, emme pääse sisään, sillä kello on jo paljon. Viima puskee takin alle ja kävellyt kilometrit ja tunnit pakottavat jaloissa. Käännymme kotiin, hän asuu naapurissa, tai ainakin melkein, hyvä ettei asu täällä.

Pysähdymme Vaasankadun laitaan, kun teidemme on aika erkaantua.
Halaamme pitkään ja lämpimästi.
"Huomiseen"
"Niin, vai ollaanko me näkemättä viikkoon" Sitä hän ehdotti viimeksi
"Ai niin. No, ensi maanantaihin."

--

Miksei äiti kertonut, miten särkeä sydän, ilman että itseen sattuu?
Äiti ei koskaan kertonut, ettei pidä valita sitä toista miestä. Äiti ei sanonut, ettei saa suudella, jos tekee mieli.
Äiti ei kertonut, miltä ensirakkaus tuntuu. Ei kertonut, miltä tuntuu abortti, se, kun rahaa on alle kymppi kokonaisuudessaan.

Ei äiti itsekään tiennyt.
Miksi se kertoi vain typeriä asioita, kuten että valkoiset valheet ovat sallittuja, tyhmien lasten synttärikutsuille ei ole pakko mennä?
Miksei se kertonut, kehen kannattaa luottaa, kenen matkaan lähteä, ketä rakastaa ja miten paljon? Äiti ei kertonut, miten paljon kestää keneltäkin. Kuinka paljon uhrata itsestäni, ilman että saan yhtään takaisin.

Miksei elämään ole ohjekirjasta, niin kuin kaikkeen muuhun on. Tai aarrekarttaa. Navigaattoria, selkeää päämäärää. Sääntöjä, vai onkohan niitä, mutta enhän minä niitä noudattaisi kuitenkaan, en minä sellaiseen usko.

En pysty katsomaan sinuun enää ilman, että purskahdan itkuun. Aamu menee itkiessä, päivälläkin itken, kolmen aikaan huomaan itkeneeni jo hyvän tovin. Koirakin puri huuleen, sinä et.
Et pidä sylissä.
Et istu vieressä.
Olet lähdössä toiseen kaupunkiin.
Jos minä olisin sinä, istuisin vieressä niin kauan, kuin voisin, näyttäisin viimeisillä voimillani, kenen luo minä kuulun. Sinä et tee niin. Sinä painut olohuoneeseen kirjoittamaan, hyvä, sillä minunkin täytyy.

Luulin että kaikki menisi hyvin

Luulin että osaisin edes tämän kerran elää satuttamatta.
Edes tämän kerran osaisin tyytyä. Sinun syliisi, eikä kenenkään muun. Että muut ihmiset vain katoaisivat, mielestäni. Heitä ei olisi, tai he näyttäytyisivät yhtä typerinä, kuin mielikuvissasi ja puheissasi, he pukeutuisivat valkoiseen ja sanansa olisivat tyhjiä ja ei-mitään-merkitseviä. Katseensa tyhjiä ja elämänsä mielenkiinnottomia.

Mutta niin ei ollut, koskaan.
Ei silloin, kun sinä itkien sait minut takaisin. En tiedä halusinko sitä, mutta ainakin huomasin välittäväni sinusta, enemmän kuin kestään muusta siinä hetkessä. Mutta ei se tarkoittanut, että muut ihmiset katoaisivat mielestäni. Etten enää öisin karkaisi kävelylle keskustan baarien valojen osuessa asfaltin vesilätäköihin. Soittaisi uudelle ystävälle tai lähtisi jatkoille huonojen bileiden jälkeen.

Suutelisi vääriä huulia.
Niin vain tapahtui. Luulin että tapahtuisi aiemminkin.

Hän makasi siinä vieressä, mökillä kaukana. Olin niin onnellinen, kuten olin ollut jo vuoden aina nähdessäni hänen hymynsä, törröttävät tukkansa, parransänkensä tai verisuonet käsivarsissa. En minä mitään kuvitellut, olimme puhuneet kaikesta siitä, ei hän haluaisi, hän matkustelee ja on ihan tyytyväinen, vappuna hän syleili toista tyttöä ja sitten taas myöhemmin ei ketään.

En minäkään tiennyt mitä olisin halunnut. Halunnut toki suudella häntä, etenkin silloin kun vietimme viisi tuntia siinä pienessä yksiössä, kerroin miten kiitollinen olen siitä, että tunnemme niin hyvin, hän nyökkäsi ja hymyili vinosti, saattoi minut kotiin ja halasi pitkään. Toivoin että huulemme vain kohtaisivat, hänen rikkinäinen pyöränsä kaatuisi maahan, liikennevalot näyttäisivät punaista ja koko maisema värjäytyisi kauniinsävyiseksi, kaduilla ei liikkuisi ihmisiä ja suutelisimme pitkään ja kahdestaan, vain me kaksi koko maailmassa, ja heräisimme aamulla ja kaikki olisi eri tavalla.

"Nähdään huomenna", hän sanoi. Nähdään, sanoin, käännyin kannoillani ja kävelin suojatien yli kotiini, ratikka ajoi kiskoillaan jälkeeni ja peitti näkyvyyden häneen.

Mutta nyt me olimme kahden. Pienessä, tunkkaisessa huoneessa mökillä, oli kylmä ja aivan pilkkopimeää, muut olivat kiivenneet yläkertaan, mutta minä ilmoitin nukkuvani hänen vieressään.
Hän sanoi että okei.
Makasimme sivistyneesti vierekkäin ainakin 20 senttiä välillämme ensimmäisenä iltana, puhuimme silti aamuhämärään asti. Seuraavana iltana välillämme ei ollut enää senttiäkään, hivelimme toistemme käsivarsia ja nukahdimme nutturalle.
Kolmantena yönä se tapahtui.
Tunsimme sen jo kaukaa. Koko huone kipinöi. Yönhämärä ei ollut hämärää, se oli täynnä värejä ja tunnetta. Kätemme jälleen toistensa lomassa, hän otti sormeni ja painoi ne omiensa lomaan. Hengityksemme tasaantuivat yhdeksi. Jo ennen kuin mitään tapahtui, halusin hetken jatkuvan ikuisuuden. Ei mitään tarvitse tapahtua, näin on hyvä.
Huulemme kohtasivat silti. Uudestaan ja uudestaan ja solmiutuivat toisiinsa ja kehomme kietoutuivat yksiksi..

"En mä voi. Sä seurustelet, ja niin kauan kun sä oot jonkun toisen kans, sä et voi olla mun kaa"
"Surullista."
"Mmjoo, mutta niin se vain menee"

Hän haki mehua, huokaisi, istui viereeni ja suuteli lempeästi uudestaan.
Aamulla heräsimme käsikkäin.

Siitä se alkoi.
Hänen kanssaan on hyvä. Hän on juuri sopiva, kun kuljemme kyljikkäin hän sulautuu minuun ja askelemme ovat samanmittaisia. Eikä hänen edes tarvitse olla siinä, hän menee menojaan, minä menen menojani, kohtaamme ja hän koskee nopeasti selkääni, tiedän mitä se tarkoittaa, ja lämmin tunne valtaa sisimpäni.

Kuten silloinkin, pari päivää sitten, kun jälleen vietin tunteja hänen asunnossaan.
Hän nojasi seinään, minä puin takkia ja olin jo lähdössä. Mutta hän katsoi sisään sieluuni silmieni kautta, hymyili vinosti ja vain seisoi siinä. Otti minua käsistä, kumartui vienosti ja suuteli pehmeästi.
Tai silloin, kun makasin hänen sängyssään rättiväsyneenä, hän kietoutuneena minuun, ja kysyi "tunnetko säkin sen."
"joo."

Mutta mitä teen sinun kanssasi.
Asut täällä. Pesen vaatteesi, korjaan sotkusi ja rikkinäiset housusi. Muistutan sinua laskuista ja elämästä. Sinä vain poltat.
Kosketuksesi ei tunnu samalta. Tuntuiko se ikinä, onko se koskaan tuntunut siltä, kuin sata tulikärpästä astelisi iholla värejä loistaen? Onko se koskaan tuntunut siltä, että sormenpääsi kosketus lämmittää sieluni jokaisen nurkan ja saa oloni pörröiseksi? Onko se koskaan tuntunut siltä, etten halua sen koskaan loppuvan ikinä?
Onko meillä ollut yhdessä vain hauskaa, päätöntä, ja nyt kun pitäisi vakavoitua, hoitaa asioita, unelmoida ja toteuttaa - ei mistään tulekaan mitään? Makaat vain siinä.

Uskallanko haluta eroon? Mitä jos asiat muuttuvat vielä huonommiksi ilman sinua? Niin kuin siinä yhdessä vaiheessa, kun sanoin ettei mistään tule mitään, mokasin kaiken ja sitten otin takaisin. Jos minulle ei jääkään ketään, hänkään ei jaksa minua, enkä minä itse?
Entä jos ikävöin sinun asioitasi liikaa, musiikkiasi ja hiuksiasi ja vaatteidesi tuoksua?
Entä jos tapaan sinua silti koko ajan ja kaikkialla, tai toivon näkeväni, tai muutun kateelliseksi ja haluan sinut viereeni, näen sinut jonkun toisen kanssa ja sydämeni särkyy? Hymyilet jollekin toiselle samoin kuin minulle?

Liika turvallisuus pelottaa

Kesä ei tunnu miltään. Opinnot loppuivat ja kanssavalmistujat hihkuivat yhteen ääneen. Minä menin illaksi kotiin ja istuin hänen vieressään, hiljaa. Nukahdimme aikaisin ja heräsimme kukonlaulun aikaan. Muut kömpivät koloistaan vasta joskus, kun eilinen viina antoi myöten.

Olen käyttänyt samaa hametta kohta kolme viikkoa, vaihtelevasti.

Hän suojelee minua maailmalta. Se tuntuu turvalliselta, mutta pelottavalta. Tuntuu kuin hän tukahduttaisi värini, saisi kaiken näyttämään kuluneenruskealta. Tai harmaalta.
Eikä minua pidä suojella.

Minun elämäni ei kuulu olla onnellista. Onnellisuus pelottaa minua. Minua pelottaa se, että tiedän monelta herään aamulla, monelta hän lähtee töihin, mitä hän haluaa aamukahviinsa, monelta hän pääsee töistä, mitä hän haluaa useimmiten. Minua pelottaa se vakaus.
Minua pelottaa se, että hyviä asioita tapahtuu. Se että muutamme yhteen toisaalle. Se että samme kämpän jonon ohi nopeasti ja vuokraisäntä on niin mukava että voisi lähteä kanssamme vaikka kaljalle. Minua pelottaa se, että me voisimme saada koiran, että kämppämme on valoisa, että oikeasti tunnen oikeaa onnea, pystyn syömään ravintolassa, lähtemään ulkomaille, puhumaan kavereille

Instructions on how to be a dickhead

... just follow my lead.

Pimeä kämppäsi ja siellä viettämäsi yksinäiset tunnit.
Leipomiesi leipien tuoksu, näistä tuli ihan pahoja ja raakoja, uskallan maistaa ja hyviä ne ovat.
Olin niin rikki. Niin väsynyt.
Istuin sohvallesi, sinä tietokonetuoliin, kaipasin käsiesi kosketusta, hymyäsi, arpea kulmakarvassasi, sitä miten kierittelet tukkaasi sormissasi ja sitä miten huulesi kiertyvät rullalle, mutta niin ei tapahtunut nyt, olit vakava ja ellen olisi syönyt niin hyvin, minua olisi pelottanut kauheasti.

Kyllä minä tiedän, mitä tapahtuu, kun meidät laittaa saman kahdenkymmenenviiden neliön sisään. Aloitat hitaasti, kierrellen, minä puhun yhtä hitaasti ja kaartelen, molemmat tiedämme puhuvamme samasta asiasta. Sydäntäni vihloo, aivan kuten sitä on vihlonut jo niin kauan. Aina kun muistan keväisen auringon, sulavan lumen tuoksun, savukiehkurat parvekkeella, ruskean viltin lämmön ja ikuisuudelta tuntuvat aamupäivän tunnit kevätauringon tunkiessa sälekaihtimista sisään.

Tietokoneruudun kelmeä valo näyttää niin kovin hyvältä vakavilla kasvoillasi. Sanon, hymähdät. Makaan sohvallasi ja yhtäkkiä tuntuu siltä kuin olisin psykologin vastaanotolla. Kysymyksesi kattavat yhden sanan, vastaukseni ovat pitkiä ja takertuvat kurkkuun. Ääneni särähtää, huomasitkohan.
Tekisipä mieleni puhjeta itkuun saman tien, langeta maahan anellen armoa, itkeä vuolaita ja suuria kyyneleitä käsivarsillesi ja paidallesi niin että se kastuisi ja tuntuisi ikävältä, joutuisit ottamaan sen pois ja sitten minut syliisi, koska olisin heikko, tutiseva ja hysteerinen. Mutta en voi tehdä tästä nymeroa nyt, minun on kannettava vastuuni.

Vastuuni asioista, joita en koskaan olisi halunnut tehdä.

Vastuuni siitä, että rakastin sua ihan oikeasti, ja silti lähdin sen matkaan, sen jolla on hienot silmät ja joka vaikutti siltä että voisin viettää sen kanssa ikuisuuden. Mutten koskaan tuntenut sitä tunnetta, sitä miltä tuntui maata lattialla ja vain katsella sua syvälle silmiin.
"Muistatko kun mä sanoin, että toivottavasti jaksat sitä pidempään kuin mua?" sä kysyt nyt, tuntuu kuin veitsi vääntyisi jossakin kylkiluideni välissä, nyökkään kyyneleitä nieleskellen. "Mä en tiennyt pitäiskö mun itkeä vai nauraa, kun kuulin miten hoisit asiat sen kanssa. Tosi hienosti hoidettu homma."
Kiitän onnitteluista.

On niin outoa, että sä tunnet mut paremmin kuin kukaan.
Sä tiedät, että mä valehtelen. Mä en voi näyttää kaikille, miltä musta tuntuu, kysyt miksi enkä tiedä  mitä vastata. Sä tiedät, mistä mun ongelmat perimmillään johtuvat, ja kerrot sen mullekin. Minun pitää oppia rehelliseksi, itselleni ja muille. Kohdata tämä maailma, sä sanot asioita jotka olen kuullut niin monesti ja niin pienestä pitäen, isä on sanonut ne kaikki, ja hyvin moni muukin, viimeksi eräs toinen kolme päivää sitten, silloin närkästyin vähän.
Sä osaat murtaa mut ja päästä niin lähelle.
Mä olen unohtanut oppia virheistäni. Mä olen unohtanut tehdä parhaani; mä olen vain yrittänyt, eikä se riitä koskaan.

Musta on tullut inhottava.
"Siis susta on tullut ihan hirveä kusipää. Tosi monien mielestä. Sun pitää tajuta, ettei kukaan jaksa katsella tota, et sä luulet et maailma pyörii sun oman navan ympärillä"
Tilanne, jota olen pelännyt enemmän kuin putoamista WTC-torneista, hukkumista Vantaankoskeen tai elävältäpalamista. Syy, miksi olen käyttäytynyt näin. Luonut kaikille mielikuvaa siitä, että kaikki on hyvin. Kotona yksin itkien lakanoihini, aina en pääse sängystäkään ylös vaan syön siellä pakastemansikoita ja unelmoin parammasta huomisesta tai siitä etten olisi koskaan tehnyt näitä virheitä. Mä en ole koskaan halunnut, että kukaan inhoaisi mua.
Nyt se kostautuu. Tunteeko joku minut oikeasti. Muunkin kuin sen, että tykkään käydä tanssimassa ja hymyilen kun tavataan.
Sinä tunnet.

"En mä tunne sua."
Sillä hetkellä tuntuu, kuin sydämeni astuisi liian lähelle liian korkean kerrostalon reunaa ja katsoisi alas.


Lupaan yrittää toimia toisin, pyydän sulta anteeksi, enkä tiedä tajuatko että tarkoitan sitä oikeasti. Koska tarkoitan, jokaisella empatiaan kykenevällä solullani, tosin sinä voit luulla niitä olevani hyvin paljon vähemmän, kuin mitä niitä ehkä oikeasti on.
Olempa ollut ajattelematon.

"Mä en halua että sä yrität. Mä haluan että sä teet parhaasi. Yrittämisestä ei oo koskaan mitään hyötyä. Ja mä en usko, että sä olet pahoillasi, ennen kuin sä alat toimia vähemmän kusipäisesti"
Sanat, jotka joskus olisivat voineet hajottaa mut sirpaleiksi, mutta nyt tuntuivat kovin ansaituilta.
Sulla olisi oikeus olla mulle vihainen loppuelämäni. Mä ymmärtäisin, jos sä kääntäisit mun ystävät mua vastaan. Sulla olisi täysi oikeus olla mulle ilkeä, kohtuuton, väkivaltainen, kääntää selkäsi ja valehdella, käyttää hyväksi ja heittää sitten menemään (sitä pelkään). 
Sun ei tarvitsisi katsella mua sun kämpillä. Ei hymyillä mulle. Ei uskoa mua. Ei yrittää kehittää mua eteenpäin. Sä voisit olla törkeä. Auttamatta mua. Antaa mun vajota yksin ja katsella vierestä. Tuntea sairasta tyydytystä, tuhota mun itsetunnon, olla kertomatta mitään itsestäsi ja olla päästämättä lähelle. Olla haluton tutustumaan uudelleen, etenkin olla haluton antamaan anteeksi. 

Miten sä jaksat katsella mua, kysyn.
"En mä tiedä. Kai mä olen tyhmä."
Tyhmyys, jota todella arvostan, rakastan, tämä kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, enemmän kuin mitkään suuret teot ja maailmanvalloitukset, se että maksaisit mut maailmanympärimatkalle ja  hemmottelisit piloille. Kai mä olen tyhmä, neljä sanaa, se katse, anteeksianto. Annatko sä mulle todella anteeksi.
Voiko joku olla näin hyvä. 


Nieleskelen kyyneleitä siihen asti, kunnes ne eivät enää pysy sisällä. 
Itken ne sun käsivarttasi vasten, pyyhin märkyyden pois ja kastelen ihosi uudelleen. Halaan, et halaa takaisin, mutten sitä ansaitsisikaan. Kerrot vain, että sun jalat puutuu, muttet aja mua ulos vaikka sun pitäisi päästä nukkumaan ja tätä on jo jatkunut pitkään. 
Kerron, miten usein olenkaan toivonut etten koskaan olisi tehnyt sitä paskaa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta monesti olen toivonut. Monesti ajatellut, mitä olsi, jos en koskaan olisi tehnyt niin kuin olen aina tehnyt. Kerrankin muuttunut.
Sitä en ole koskaan tehnyt, jääräpäisyyttäni, minä olen tällainen enkä muutu. 
Nyt voin tehdä sen. Sun vuoksesi, itseni vuoksi, kaikkien muidenkin vuoksi. Mä haluan muuttua. Oppia pyytämään anteeksi, olla parempi, unohtaa perfektionismini ja oman egoni ja tarpeeni ja kaiken sen mitä luulen olevani. Mitähän oikeasti olen.

Voisin itkeä kauheasti ja loputtomasti. 
Jokaisen laulun sanat muistuttavat susta, tai meistä. 
Jokainen kuva muistuttaa susta.
Jokainen liike, jokainen teko, jokainen sana ja tekstin kirjain. 
Ystävä sanoo tulevansa käymään teillä, sydämeen pistää taas. Pidät enemmän niistä kuin musta.

Haluan oppia kertomaan, miltä musta oikeasti tuntuu. 

  

 

Käyt nukkumaan ja piirrän sun selkääsi, sanot että tuota voisi jatkua loppuyön.
Voin tehdä sen, sanon.
"Ootsä ihan sekaisin"
Joo.
Ja kyllä multa sen verran päättäväisyyttä löytyy, että voin jatkaa tätä tuntikausia.

Katselevatkohan muutkin ihmiset itseään bussin ikkunoista syyspimeällä?

Sade kastelee kadut ja mielen. Kyyneleet peittyvät ukkosmyrskyyn. Tulisipa tosi kova ukkonen. 

Olen pelastanut ystäväni tuholta. Nähnyt hänen silmiensä täyttyvän kyynelistä.
"Tule mun kanssa ulos, ihan viideks minuutiks, mä en oikeesti pysty olemaan täällä". Katsahdin nopeasti ympärilleni, niin paljon hyviä ihmisiä, hyvää musiikkia. Hänen silmänsä kyynelissä, lasipurkissa keksejä, hän pakkasi kaiken nopeasti koriin, "mä meen sitten vaikka yksin".
Tartuin häntä olkapäästä, nyt mennään.
Talutin Hämeentien yli, mua pisti sydämeen nähdä kuinka se murtui. Se istui pieneksi mytyksi kahden talon väliseen nurkkaan ja käski mua puhumaan sille normaaleja asioita. En tiennyt mitä sanoa. Kerroin koulusta ja miehestä jonka tapasin eilen. Kerroin bussimatkoista, suomenmatkastani, kerroin siitä miten rakastan syksyä,ja tunsin olevani vahva.
Katselin kuinka se oksensi,ja siinä kaikessa oli jotain niin kaunista. Varjo lankesi sähkökaapin tasaisenharmaaseen seinään. Se oli muhun selin, mutta varjosta näin miten kalja ja keksit tulivat ulos sekaisin.
"Kiitos,oo siinä vielä hetki ja mennään sitten sisään"

Olen saanut paniikkikohtauksen koulun viereisessä metsässä. Poltin kaksi tupakkaa, ja se auttoi ehkä vähän. Jokainen mun solu halusi juosta pois. Kauas. Itkin, ja itkin sitäkin etten ollut siinä vanhassa tutussa metsässä. Siinä metsässä, jossa olen itkenyt niin monet itkut, ollut niin hajalla. Ulkoiluttanut koiraa. Itkenyt toivottomasti ja ilosta. Korjaantunut, löytänyt paikan joka tuntuu niin kodinomaiselta. Valokuvannut, kirjoittanut, piirtänyt ja maalannut. Kierrellyt tuntikausia ja puinut elämää.
Se metsä ei ole enää minun,ei viime syksyn jälkeen, kun muutimme pois.

Olen käynyt tanssitunnilla, jota ohjasi tuttu opettaja. Hän ei voi muistaa minua. Näin hänet joskus kahdentoista ikäisenä, silloin hän katsoi minuun ja hymyili, ja salaa olimme kaikki ihan rakastuneita.
Nyt monia vuosia myöhemmin astelin uuteen peilisaliin, ja siinä hän seisoi. Katsahti muhun nopeasti, kääntyi pois ja katsoi peilin kautta uudestaan.Salaa olin tyytyväinen. Hän oli ainakin yhtä hyvännäköinen kuin silloinkin.
Minä onnistuin jokaisessa liikkeessä. Minä ja kaksi muuta. Opettaja hymyili silmillään,korviin asti. Huusi, JESS, kun me onnistuimme. Katsoi minua ja niitä kahta muuta. Tunsin, miten mulla oli ehkä vähän liian avonainen kaula-aukko. En välittänyt.

Olen ollut tosi rikki.

Tahdon lähteä pois.
Tahdon johonkin, jossa kukaan ei tunne minua. Tahdon käyttää silmälaseja ja käydä lenkillä puistoissa, juosta valkoisissa lenkkitossuissa hiukset poninhännällä heiluen. Antaa viileän tuulen sivellä hikikarpalot otsaltani.
Tahdon käydä juhlissa, joissa kukaan ei tiedä etten juo alkoholia. Kukaan ei tiedä, etten tanssi pöydillä. Kukaan ei tiedä, että kykenen särkemään sydämen kuin sydämen minuutissa.
Kukaan ei tiedä. 

 

Dance your Heart out

Olen uudelleenrakastunut.