miksei minulle kerrottu

Äiti ei kertonut, miten paljon pettäminen sattuu molempiin, koska teki niin itsekin.
Minä kerroin itse siitä sinulle. Toki arvasit, et ole tyhmä, laskit yhteen yksi plus yksi, joit kahdeksan desiä rommia ja viisi kaljaa, jotta pystyit puhumaan.

Tai olisit pystynyt, ellet olisi itkenyt.
Pää käsien välissä, selkarankasi paistoi valkoisen paidan lävitse. Itkit toivottomana, sanoit että muutat tapasi, mitä vain, minä olen ainoa jonka haluat. Minäkin rakastan, mutta onko tämä oikein sinuakaan kohtaan. Siksi se koskee minuunkin, ja itkemme itsemme uneen illalla, vain herätäksemme päänsärkyyn ja itkemään lisää yöllä.

Helvetin hyvää sovintoseksiä. Nukahdimme rauhaan, vaikka päässä pyöri. Itkimme huomennakin..

--

Hän pyytää kävelylle, ja minä menen. Pakko puhua hänenkin kanssaan, pakko pakko pakko, ei tämä näin voi jatkua, enkä minä tiedä mitä haluan, tämä ei ole reilua kellekään, eikä etenkään niille joista välitän, ja minä aion sanoa hänelle että..
Hänen pörröiset hiuksensa bussipysäkillä, vino hymy, järkkymätön olemus.
Pääni tyhjää.
Silmät itkeneet, jaloista kylmä, mennään Lintsin kallioille, siellä on voimapaikka ja siellä on katseltu tähtiä joskus yöllä. Näemme rusakon.

Miksi minun pääni tyhjenee kun näin hänet? Huudan, juoksen hänen eteensä, hän pysähtyy ylämäkeen ja ottaa minut syleilyyn ja katsoo syvälle silmiini.
Minä en tiedä, minä en tiedä.

Kiipeämme korkealle Helsingin ylle. Värivalot ja kauppojen ikkunat ja lyhtypylväät maalaavat maiseman violetiksi tähtitaivaaksi. Töölössä rakennetaan taas. Ambulanssi, poliisiauto, monta junaa.
Töölönlahdelle heijastuu sielunmaiseman peilikuva.
Täällä on niin rauhallista. Täältä näkee kaiken niin selkeästi, paitsi tähdet, on liikaa valosaastetta.
Hän nauraa valosaasteelle ja ottaa minut tiukemmin syliin, valittaa tuulta, vaikka minusta se tuntuu juuri sopivan ikävältä.
Onko se muutoksen tuuli.
Siltä se tuntuu,kylmältä, tuntemattomalta ja ikävältä, paine rinnassa kasvaa ja tuntuu että sydäntäni revitään ainakin kahteen eri suuntaan, toinen on tuttu ja turvallinen, toinen villi ja vapaa. On pakko  huutaa alas kohti Meilahtea.
"Mun on pakko kysyä, tuliko tää sulle yllätyksenä?"
"Ei. Mutta se sattuu."
"Mm."

Jatkamme matkaa pimeässä, hiljaa. Hän ottaa kainaloon, en puhu vaikka pitäisi. Hän onneksi tietää mitä sanoa, tai sitten ei tiedä ja puhuu aina kuten ennenkin. Hän näyttää minulle kasvovarjoja kallion seinällä, pyydän että kävelemme Puu-Vallilaan. Hän nauraa. Mennään.

"Mä meinasin kerran ostaa täältä talon. Sillon kun mulla vielä oli rahaa ja luottotiedot."
"Muutetaan tänne."
"Muutetaan vaan"
"Ai muutetaan vai?"
"Joo."
Hän katsoo minuun merkityksellisesti ja sivelee peukalolla kämmenselkääni. Puutalot henkivät kodikkuutta, ja täällä haluaisin asua. Meidän omassa maailmassa, johon ei mahtuisi muita, samassa sattuu, niinkö minä luulen, ei muita, niinkö, mikä ajatus..
"Mieti nyt, 5 minuutin kävely mäkkäriin"
"Meidän perheessä ei sitten mäkkiruokaa syödä"
"Ai ei"
"Ei."

Puutalojen pihat näyttävät siltä, että voisimme vain kävellä siellä ikuisuuden.
Pysähdymme yhden pihan eteen, samalla kadulla on pieni ravintola, talon kellarissa asuu tonttuja, ja pihalla kasvaa hänen mielestään joulukuusi. Vaikka se on kataja. Kerron typerän tarinan joulukatajasta, jonka kaadoimme kerran, hän nauraa ja kuljettaa  minua eteenpäin, unohdan hetkeksi miten pahalta tuntuukaan. Hänen seuransa inspiroi minua loputtomiin.
"Tänne me tullaan treffeille"
"Ai mäkkärin jälkeen vai"
"No vaikka sitten"
Kahvila on pieni ja kahvipavuntuoksuinen, emme pääse sisään, sillä kello on jo paljon. Viima puskee takin alle ja kävellyt kilometrit ja tunnit pakottavat jaloissa. Käännymme kotiin, hän asuu naapurissa, tai ainakin melkein, hyvä ettei asu täällä.

Pysähdymme Vaasankadun laitaan, kun teidemme on aika erkaantua.
Halaamme pitkään ja lämpimästi.
"Huomiseen"
"Niin, vai ollaanko me näkemättä viikkoon" Sitä hän ehdotti viimeksi
"Ai niin. No, ensi maanantaihin."

--

Miksei äiti kertonut, miten särkeä sydän, ilman että itseen sattuu?
Äiti ei koskaan kertonut, ettei pidä valita sitä toista miestä. Äiti ei sanonut, ettei saa suudella, jos tekee mieli.
Äiti ei kertonut, miltä ensirakkaus tuntuu. Ei kertonut, miltä tuntuu abortti, se, kun rahaa on alle kymppi kokonaisuudessaan.

Ei äiti itsekään tiennyt.
Miksi se kertoi vain typeriä asioita, kuten että valkoiset valheet ovat sallittuja, tyhmien lasten synttärikutsuille ei ole pakko mennä?
Miksei se kertonut, kehen kannattaa luottaa, kenen matkaan lähteä, ketä rakastaa ja miten paljon? Äiti ei kertonut, miten paljon kestää keneltäkin. Kuinka paljon uhrata itsestäni, ilman että saan yhtään takaisin.

Miksei elämään ole ohjekirjasta, niin kuin kaikkeen muuhun on. Tai aarrekarttaa. Navigaattoria, selkeää päämäärää. Sääntöjä, vai onkohan niitä, mutta enhän minä niitä noudattaisi kuitenkaan, en minä sellaiseen usko.

En pysty katsomaan sinuun enää ilman, että purskahdan itkuun. Aamu menee itkiessä, päivälläkin itken, kolmen aikaan huomaan itkeneeni jo hyvän tovin. Koirakin puri huuleen, sinä et.
Et pidä sylissä.
Et istu vieressä.
Olet lähdössä toiseen kaupunkiin.
Jos minä olisin sinä, istuisin vieressä niin kauan, kuin voisin, näyttäisin viimeisillä voimillani, kenen luo minä kuulun. Sinä et tee niin. Sinä painut olohuoneeseen kirjoittamaan, hyvä, sillä minunkin täytyy.