In a sea of people, my eyes will always search for you

Helsinki on kaunis ja levoton.
Ratikka, bussi, ambulanssi, taas. Harha-askeleita, pitkiä jonoja baariin, minä odotin vain häntä.
Päätimme kävellä kotiin keskustasta.
Taivas on tummanvioletti, Kruunuhaan kadut tuntemattomat ja uudet, sovin hänen kainaloonsa. Alla virtaa kai meri, Hakaniemenrannassa on viileää, hän painaa minut linnannäköisen talon pihan aitaa vasten. Selkäni vasten tuntematonta ja pudotusta suoraan mereen. Korvakoru melkein putosi.

"..sua pitkään suutelen, ja kuuntelen, kuinka maailma allamme hengittää-ä-ää.."
Ja Helsinki hengittää eikä vaikene.
Ja suutelen häntä pitkään, näen tumman taivaan ja astetta vaaleammat pilvet, hän kääntää minut ympäri ja näen Hakaniemen valot ja lyhtypylväät ja hänen silmänsä ovat syvät kuin universumi, niissä tuikkii jotakin, mitä en ehkä uskalla tulkita siten kuin se pitäisi.

"Mitä mietit?"
"Meitä."
"Mitä meistä?" henkäisin vahingossa.
"Että tuleekohan meistä koskaan mitään."
En uskaltanut vastata.

Tältä maailman kuuluisi tuntua. Siltä että se hengittää, siltä että tiedostan itseni jokapuolelta ympäriltäni, näen oman pienuuteni ja tunnen sormissani viiman (ja sormeni saavat eksyä hänen takkinsa sisäpuolelle lämmittelemään.), kiipeämme korkealle vain siksi että se tuntuu hyvältä idealta. Minua ei ole koskaan viety treffeille, mutta nämä toistuvat tapaamiset alkavat jo tuntumaan sellaisilta. Hän vie, minä ihmettelen ja inspiroidun.

Tuntuu siltä, kuin olisin taas kuudentoista, maailma auki ja jännittävä, sydän väärällään ja tulevaisuus edessä.
Ja sitten palaan kotiin, sinun viereesi, lämpimiin lakanoihin ja kotiin, johon tuodaan huomenna se uusi hylly. En osaa päättää. En halua päättää. Olette molemmat omalla tavallanne niin hyviä ja kiehtovia. Sinä tunnet jokaisen sopukkani, tiedät mistä kutisen ja tiedät mitä ajattelen milloinkin, tiedät millaisista asioista huolehdin ja huollat ne pois päiväjärjestyksestä. Hän opettelee tuntemaan jokaista sopukkaani, hän tietää minusta lähes kaiken ja pienillä eleillä saa minut kehräämään, hänen ajatusmaailmansa on niin laaja, että jo pelkästään silmiin katsoessa pelkään tarvitsevani aarrekarttaa.

"Tää ei kyllä pitkään voi jatkua näin" hän sanoi.
Ei niin.

miksei minulle kerrottu

Äiti ei kertonut, miten paljon pettäminen sattuu molempiin, koska teki niin itsekin.
Minä kerroin itse siitä sinulle. Toki arvasit, et ole tyhmä, laskit yhteen yksi plus yksi, joit kahdeksan desiä rommia ja viisi kaljaa, jotta pystyit puhumaan.

Tai olisit pystynyt, ellet olisi itkenyt.
Pää käsien välissä, selkarankasi paistoi valkoisen paidan lävitse. Itkit toivottomana, sanoit että muutat tapasi, mitä vain, minä olen ainoa jonka haluat. Minäkin rakastan, mutta onko tämä oikein sinuakaan kohtaan. Siksi se koskee minuunkin, ja itkemme itsemme uneen illalla, vain herätäksemme päänsärkyyn ja itkemään lisää yöllä.

Helvetin hyvää sovintoseksiä. Nukahdimme rauhaan, vaikka päässä pyöri. Itkimme huomennakin..

--

Hän pyytää kävelylle, ja minä menen. Pakko puhua hänenkin kanssaan, pakko pakko pakko, ei tämä näin voi jatkua, enkä minä tiedä mitä haluan, tämä ei ole reilua kellekään, eikä etenkään niille joista välitän, ja minä aion sanoa hänelle että..
Hänen pörröiset hiuksensa bussipysäkillä, vino hymy, järkkymätön olemus.
Pääni tyhjää.
Silmät itkeneet, jaloista kylmä, mennään Lintsin kallioille, siellä on voimapaikka ja siellä on katseltu tähtiä joskus yöllä. Näemme rusakon.

Miksi minun pääni tyhjenee kun näin hänet? Huudan, juoksen hänen eteensä, hän pysähtyy ylämäkeen ja ottaa minut syleilyyn ja katsoo syvälle silmiini.
Minä en tiedä, minä en tiedä.

Kiipeämme korkealle Helsingin ylle. Värivalot ja kauppojen ikkunat ja lyhtypylväät maalaavat maiseman violetiksi tähtitaivaaksi. Töölössä rakennetaan taas. Ambulanssi, poliisiauto, monta junaa.
Töölönlahdelle heijastuu sielunmaiseman peilikuva.
Täällä on niin rauhallista. Täältä näkee kaiken niin selkeästi, paitsi tähdet, on liikaa valosaastetta.
Hän nauraa valosaasteelle ja ottaa minut tiukemmin syliin, valittaa tuulta, vaikka minusta se tuntuu juuri sopivan ikävältä.
Onko se muutoksen tuuli.
Siltä se tuntuu,kylmältä, tuntemattomalta ja ikävältä, paine rinnassa kasvaa ja tuntuu että sydäntäni revitään ainakin kahteen eri suuntaan, toinen on tuttu ja turvallinen, toinen villi ja vapaa. On pakko  huutaa alas kohti Meilahtea.
"Mun on pakko kysyä, tuliko tää sulle yllätyksenä?"
"Ei. Mutta se sattuu."
"Mm."

Jatkamme matkaa pimeässä, hiljaa. Hän ottaa kainaloon, en puhu vaikka pitäisi. Hän onneksi tietää mitä sanoa, tai sitten ei tiedä ja puhuu aina kuten ennenkin. Hän näyttää minulle kasvovarjoja kallion seinällä, pyydän että kävelemme Puu-Vallilaan. Hän nauraa. Mennään.

"Mä meinasin kerran ostaa täältä talon. Sillon kun mulla vielä oli rahaa ja luottotiedot."
"Muutetaan tänne."
"Muutetaan vaan"
"Ai muutetaan vai?"
"Joo."
Hän katsoo minuun merkityksellisesti ja sivelee peukalolla kämmenselkääni. Puutalot henkivät kodikkuutta, ja täällä haluaisin asua. Meidän omassa maailmassa, johon ei mahtuisi muita, samassa sattuu, niinkö minä luulen, ei muita, niinkö, mikä ajatus..
"Mieti nyt, 5 minuutin kävely mäkkäriin"
"Meidän perheessä ei sitten mäkkiruokaa syödä"
"Ai ei"
"Ei."

Puutalojen pihat näyttävät siltä, että voisimme vain kävellä siellä ikuisuuden.
Pysähdymme yhden pihan eteen, samalla kadulla on pieni ravintola, talon kellarissa asuu tonttuja, ja pihalla kasvaa hänen mielestään joulukuusi. Vaikka se on kataja. Kerron typerän tarinan joulukatajasta, jonka kaadoimme kerran, hän nauraa ja kuljettaa  minua eteenpäin, unohdan hetkeksi miten pahalta tuntuukaan. Hänen seuransa inspiroi minua loputtomiin.
"Tänne me tullaan treffeille"
"Ai mäkkärin jälkeen vai"
"No vaikka sitten"
Kahvila on pieni ja kahvipavuntuoksuinen, emme pääse sisään, sillä kello on jo paljon. Viima puskee takin alle ja kävellyt kilometrit ja tunnit pakottavat jaloissa. Käännymme kotiin, hän asuu naapurissa, tai ainakin melkein, hyvä ettei asu täällä.

Pysähdymme Vaasankadun laitaan, kun teidemme on aika erkaantua.
Halaamme pitkään ja lämpimästi.
"Huomiseen"
"Niin, vai ollaanko me näkemättä viikkoon" Sitä hän ehdotti viimeksi
"Ai niin. No, ensi maanantaihin."

--

Miksei äiti kertonut, miten särkeä sydän, ilman että itseen sattuu?
Äiti ei koskaan kertonut, ettei pidä valita sitä toista miestä. Äiti ei sanonut, ettei saa suudella, jos tekee mieli.
Äiti ei kertonut, miltä ensirakkaus tuntuu. Ei kertonut, miltä tuntuu abortti, se, kun rahaa on alle kymppi kokonaisuudessaan.

Ei äiti itsekään tiennyt.
Miksi se kertoi vain typeriä asioita, kuten että valkoiset valheet ovat sallittuja, tyhmien lasten synttärikutsuille ei ole pakko mennä?
Miksei se kertonut, kehen kannattaa luottaa, kenen matkaan lähteä, ketä rakastaa ja miten paljon? Äiti ei kertonut, miten paljon kestää keneltäkin. Kuinka paljon uhrata itsestäni, ilman että saan yhtään takaisin.

Miksei elämään ole ohjekirjasta, niin kuin kaikkeen muuhun on. Tai aarrekarttaa. Navigaattoria, selkeää päämäärää. Sääntöjä, vai onkohan niitä, mutta enhän minä niitä noudattaisi kuitenkaan, en minä sellaiseen usko.

En pysty katsomaan sinuun enää ilman, että purskahdan itkuun. Aamu menee itkiessä, päivälläkin itken, kolmen aikaan huomaan itkeneeni jo hyvän tovin. Koirakin puri huuleen, sinä et.
Et pidä sylissä.
Et istu vieressä.
Olet lähdössä toiseen kaupunkiin.
Jos minä olisin sinä, istuisin vieressä niin kauan, kuin voisin, näyttäisin viimeisillä voimillani, kenen luo minä kuulun. Sinä et tee niin. Sinä painut olohuoneeseen kirjoittamaan, hyvä, sillä minunkin täytyy.

Luulin että kaikki menisi hyvin

Luulin että osaisin edes tämän kerran elää satuttamatta.
Edes tämän kerran osaisin tyytyä. Sinun syliisi, eikä kenenkään muun. Että muut ihmiset vain katoaisivat, mielestäni. Heitä ei olisi, tai he näyttäytyisivät yhtä typerinä, kuin mielikuvissasi ja puheissasi, he pukeutuisivat valkoiseen ja sanansa olisivat tyhjiä ja ei-mitään-merkitseviä. Katseensa tyhjiä ja elämänsä mielenkiinnottomia.

Mutta niin ei ollut, koskaan.
Ei silloin, kun sinä itkien sait minut takaisin. En tiedä halusinko sitä, mutta ainakin huomasin välittäväni sinusta, enemmän kuin kestään muusta siinä hetkessä. Mutta ei se tarkoittanut, että muut ihmiset katoaisivat mielestäni. Etten enää öisin karkaisi kävelylle keskustan baarien valojen osuessa asfaltin vesilätäköihin. Soittaisi uudelle ystävälle tai lähtisi jatkoille huonojen bileiden jälkeen.

Suutelisi vääriä huulia.
Niin vain tapahtui. Luulin että tapahtuisi aiemminkin.

Hän makasi siinä vieressä, mökillä kaukana. Olin niin onnellinen, kuten olin ollut jo vuoden aina nähdessäni hänen hymynsä, törröttävät tukkansa, parransänkensä tai verisuonet käsivarsissa. En minä mitään kuvitellut, olimme puhuneet kaikesta siitä, ei hän haluaisi, hän matkustelee ja on ihan tyytyväinen, vappuna hän syleili toista tyttöä ja sitten taas myöhemmin ei ketään.

En minäkään tiennyt mitä olisin halunnut. Halunnut toki suudella häntä, etenkin silloin kun vietimme viisi tuntia siinä pienessä yksiössä, kerroin miten kiitollinen olen siitä, että tunnemme niin hyvin, hän nyökkäsi ja hymyili vinosti, saattoi minut kotiin ja halasi pitkään. Toivoin että huulemme vain kohtaisivat, hänen rikkinäinen pyöränsä kaatuisi maahan, liikennevalot näyttäisivät punaista ja koko maisema värjäytyisi kauniinsävyiseksi, kaduilla ei liikkuisi ihmisiä ja suutelisimme pitkään ja kahdestaan, vain me kaksi koko maailmassa, ja heräisimme aamulla ja kaikki olisi eri tavalla.

"Nähdään huomenna", hän sanoi. Nähdään, sanoin, käännyin kannoillani ja kävelin suojatien yli kotiini, ratikka ajoi kiskoillaan jälkeeni ja peitti näkyvyyden häneen.

Mutta nyt me olimme kahden. Pienessä, tunkkaisessa huoneessa mökillä, oli kylmä ja aivan pilkkopimeää, muut olivat kiivenneet yläkertaan, mutta minä ilmoitin nukkuvani hänen vieressään.
Hän sanoi että okei.
Makasimme sivistyneesti vierekkäin ainakin 20 senttiä välillämme ensimmäisenä iltana, puhuimme silti aamuhämärään asti. Seuraavana iltana välillämme ei ollut enää senttiäkään, hivelimme toistemme käsivarsia ja nukahdimme nutturalle.
Kolmantena yönä se tapahtui.
Tunsimme sen jo kaukaa. Koko huone kipinöi. Yönhämärä ei ollut hämärää, se oli täynnä värejä ja tunnetta. Kätemme jälleen toistensa lomassa, hän otti sormeni ja painoi ne omiensa lomaan. Hengityksemme tasaantuivat yhdeksi. Jo ennen kuin mitään tapahtui, halusin hetken jatkuvan ikuisuuden. Ei mitään tarvitse tapahtua, näin on hyvä.
Huulemme kohtasivat silti. Uudestaan ja uudestaan ja solmiutuivat toisiinsa ja kehomme kietoutuivat yksiksi..

"En mä voi. Sä seurustelet, ja niin kauan kun sä oot jonkun toisen kans, sä et voi olla mun kaa"
"Surullista."
"Mmjoo, mutta niin se vain menee"

Hän haki mehua, huokaisi, istui viereeni ja suuteli lempeästi uudestaan.
Aamulla heräsimme käsikkäin.

Siitä se alkoi.
Hänen kanssaan on hyvä. Hän on juuri sopiva, kun kuljemme kyljikkäin hän sulautuu minuun ja askelemme ovat samanmittaisia. Eikä hänen edes tarvitse olla siinä, hän menee menojaan, minä menen menojani, kohtaamme ja hän koskee nopeasti selkääni, tiedän mitä se tarkoittaa, ja lämmin tunne valtaa sisimpäni.

Kuten silloinkin, pari päivää sitten, kun jälleen vietin tunteja hänen asunnossaan.
Hän nojasi seinään, minä puin takkia ja olin jo lähdössä. Mutta hän katsoi sisään sieluuni silmieni kautta, hymyili vinosti ja vain seisoi siinä. Otti minua käsistä, kumartui vienosti ja suuteli pehmeästi.
Tai silloin, kun makasin hänen sängyssään rättiväsyneenä, hän kietoutuneena minuun, ja kysyi "tunnetko säkin sen."
"joo."

Mutta mitä teen sinun kanssasi.
Asut täällä. Pesen vaatteesi, korjaan sotkusi ja rikkinäiset housusi. Muistutan sinua laskuista ja elämästä. Sinä vain poltat.
Kosketuksesi ei tunnu samalta. Tuntuiko se ikinä, onko se koskaan tuntunut siltä, kuin sata tulikärpästä astelisi iholla värejä loistaen? Onko se koskaan tuntunut siltä, että sormenpääsi kosketus lämmittää sieluni jokaisen nurkan ja saa oloni pörröiseksi? Onko se koskaan tuntunut siltä, etten halua sen koskaan loppuvan ikinä?
Onko meillä ollut yhdessä vain hauskaa, päätöntä, ja nyt kun pitäisi vakavoitua, hoitaa asioita, unelmoida ja toteuttaa - ei mistään tulekaan mitään? Makaat vain siinä.

Uskallanko haluta eroon? Mitä jos asiat muuttuvat vielä huonommiksi ilman sinua? Niin kuin siinä yhdessä vaiheessa, kun sanoin ettei mistään tule mitään, mokasin kaiken ja sitten otin takaisin. Jos minulle ei jääkään ketään, hänkään ei jaksa minua, enkä minä itse?
Entä jos ikävöin sinun asioitasi liikaa, musiikkiasi ja hiuksiasi ja vaatteidesi tuoksua?
Entä jos tapaan sinua silti koko ajan ja kaikkialla, tai toivon näkeväni, tai muutun kateelliseksi ja haluan sinut viereeni, näen sinut jonkun toisen kanssa ja sydämeni särkyy? Hymyilet jollekin toiselle samoin kuin minulle?