Katselevatkohan muutkin ihmiset itseään bussin ikkunoista syyspimeällä?

Sade kastelee kadut ja mielen. Kyyneleet peittyvät ukkosmyrskyyn. Tulisipa tosi kova ukkonen. 

Olen pelastanut ystäväni tuholta. Nähnyt hänen silmiensä täyttyvän kyynelistä.
"Tule mun kanssa ulos, ihan viideks minuutiks, mä en oikeesti pysty olemaan täällä". Katsahdin nopeasti ympärilleni, niin paljon hyviä ihmisiä, hyvää musiikkia. Hänen silmänsä kyynelissä, lasipurkissa keksejä, hän pakkasi kaiken nopeasti koriin, "mä meen sitten vaikka yksin".
Tartuin häntä olkapäästä, nyt mennään.
Talutin Hämeentien yli, mua pisti sydämeen nähdä kuinka se murtui. Se istui pieneksi mytyksi kahden talon väliseen nurkkaan ja käski mua puhumaan sille normaaleja asioita. En tiennyt mitä sanoa. Kerroin koulusta ja miehestä jonka tapasin eilen. Kerroin bussimatkoista, suomenmatkastani, kerroin siitä miten rakastan syksyä,ja tunsin olevani vahva.
Katselin kuinka se oksensi,ja siinä kaikessa oli jotain niin kaunista. Varjo lankesi sähkökaapin tasaisenharmaaseen seinään. Se oli muhun selin, mutta varjosta näin miten kalja ja keksit tulivat ulos sekaisin.
"Kiitos,oo siinä vielä hetki ja mennään sitten sisään"

Olen saanut paniikkikohtauksen koulun viereisessä metsässä. Poltin kaksi tupakkaa, ja se auttoi ehkä vähän. Jokainen mun solu halusi juosta pois. Kauas. Itkin, ja itkin sitäkin etten ollut siinä vanhassa tutussa metsässä. Siinä metsässä, jossa olen itkenyt niin monet itkut, ollut niin hajalla. Ulkoiluttanut koiraa. Itkenyt toivottomasti ja ilosta. Korjaantunut, löytänyt paikan joka tuntuu niin kodinomaiselta. Valokuvannut, kirjoittanut, piirtänyt ja maalannut. Kierrellyt tuntikausia ja puinut elämää.
Se metsä ei ole enää minun,ei viime syksyn jälkeen, kun muutimme pois.

Olen käynyt tanssitunnilla, jota ohjasi tuttu opettaja. Hän ei voi muistaa minua. Näin hänet joskus kahdentoista ikäisenä, silloin hän katsoi minuun ja hymyili, ja salaa olimme kaikki ihan rakastuneita.
Nyt monia vuosia myöhemmin astelin uuteen peilisaliin, ja siinä hän seisoi. Katsahti muhun nopeasti, kääntyi pois ja katsoi peilin kautta uudestaan.Salaa olin tyytyväinen. Hän oli ainakin yhtä hyvännäköinen kuin silloinkin.
Minä onnistuin jokaisessa liikkeessä. Minä ja kaksi muuta. Opettaja hymyili silmillään,korviin asti. Huusi, JESS, kun me onnistuimme. Katsoi minua ja niitä kahta muuta. Tunsin, miten mulla oli ehkä vähän liian avonainen kaula-aukko. En välittänyt.

Olen ollut tosi rikki.

Tahdon lähteä pois.
Tahdon johonkin, jossa kukaan ei tunne minua. Tahdon käyttää silmälaseja ja käydä lenkillä puistoissa, juosta valkoisissa lenkkitossuissa hiukset poninhännällä heiluen. Antaa viileän tuulen sivellä hikikarpalot otsaltani.
Tahdon käydä juhlissa, joissa kukaan ei tiedä etten juo alkoholia. Kukaan ei tiedä, etten tanssi pöydillä. Kukaan ei tiedä, että kykenen särkemään sydämen kuin sydämen minuutissa.
Kukaan ei tiedä. 

 

Dance your Heart out

Olen uudelleenrakastunut.

 

Lauantai, sunnuntai, uusia tunteita ja maanantai

Mikä on tämä tunne.
En kestä katsoa häneen. Käännyn pois, olen etten huomaisikaan. Tyttö kietoo kätensä hänen ympärilleen, kukallinen paita ja hänellä musta, ja hänkin kietoo itsensä tyttöön. Minä keskustelen toisaalla jollekin puolitutulle, värivalojen loisteessa, vilkaisen heihin ja he halaavat pitkään, tanssivat sitten käsi kädessä. Niin poika teki minullekin, nyt hän katsoo tyttöä samalla tavalla. Sitten hän katsoo minua ja hymyilee, kuten hymyili tytöllekin.
Ihana, raastava mustasukkaisuus, vaikka silti tiedän että kaikki on kuten ennenkin.
Ja tyttö on ihana, enkelinkasvoinen ja suurisilmäinen, yhtä pieni  kuin minäkin ja tanssii balettia ja laulaa saksaksi yhdentoista aikaan yön pimeässä. Hän ja poika lähtevät jatkoille, halaan poikaa pitkään ja hän sanoo että nähdään myöhemmin, tytön kanssa lähettelemme toisillemme sydämiä ja lentosuukkoja, poika katsoo sivulta ja hymyilee vinoa hymyään.

Minä jään siihen eturiviin yksin, mutta se ei haittaa. Keinutan itseäni reggaen ja dubin tahtiin. Everything's just fiii-ii-ine. Hymyilen pajon ja vieras poika bassokaiuttimien edestä vastaa hymyyn. Se loikkii tuplatahtia ja sen rastat viuhuvat tuulessa. Menen vähän lähemmäksi, annan alataajuuksien hieroa sisäelimiäni ja kumistaa rintalastaani.
Otan maasta vihreän laukkuni ja lähden.

Sunnuntai saapuu melankolioineen, en jaksaisi liikkua.
Poikaystäväni haluaa puhua.
Tiedän, mihin se johtaa, luulin hänenkin tietävän mutta olin väärässä.
Kävelimme neljä tuntia puistossa. Se oli tosi vaikeana, joi kaljaa, minä istuin puiston vihreällä penkillä väärinpäin ja yritin kalasaa informaatiota, sanaa, ynähdystä, katsetta. Mitä vain. Mutta mies oli kuin viilipytty.
Älkää koskaan alkako seurustella sellaisten miesten kanssa, sellaisten, jotka vaikuttavat niin cooleilta ja smootheilta, älkää ainakaan, jos haluatte kontaktin oikeaan ihmiseen, haluatte keskustella, tapella, mielipiteitä, hauskanpitoa ja aktiviteetteja. Jos teille kelpaa ikuisilta tuntuvat koti-illat, leffankatselu, turvallinen ja vakaa syli, yhteiset menot, hellät sanat ja tekstiviestit, päivittäin näkeminen, hänen kämppänsä avaimet, erikoispaikka kaikkialle. Päätäntävalta, hyvä seksi, vakaa parisuhde. Jos te haluatte sitä, ottakaa.
Minä en halua.
Minä haluan sellaisen kuin Hän.

Sellaisen, joka pettää lupauksensa, nauraa virheilleni, on vakava ja etäinen. Sellaisen, jonka seurassa en tiedä miten käyttäytyä, joten tiskaan hänen tiskinsä vaikkemme ole nähneet yli vuoteen. Ja tiskaan hänen tiskinsä vaikka hän tulee kämpille vuorokautta lupaustaan myöhässä ja minä olen istunut sen vuorokauden yksin, seuranani vain tietokone ja pienen yksiön läpi  kulkevat ikuisuusminuutit.
Sellaisen, joka jättää minut heitteille, on sekaisin kuin seinäkello. Mutta joka hymyilee niin nätisti. Ja kun se katsoo minuun, niinä harvoina kertoina, olen sulaa. Ja kun se koskee, ja kun yöllä pääsen hänen viereensä nukkumaan. Kun se hymyilee minulle, minulle, minulle. Kun se sanoo kiitos, kun teen ruokaa. Kun se sanoo että nähdään, kun lähden. 

Sillä on poskessa sellainen hymyryppy joka tulee siihen kun se hymyilee aidosti, ja mä oon rakastanut sitä ryppyä jo kaksi vuotta ainakin!

"Mä oon tällainen retku.." poikaystäväni sanoo.
"No, ehkä kaksi retkua ei sit vain sovi toisilleen."
"Et sä ole retku. Sä oot kiltti tyttö."
"Voi tietäisitpä.."
Onneksi se ei tiedä.
Se ei tiedä, että suutelin sitä tyttöä tanssilattialla, toista tyttöä vakiobaarin vessassa. Sitä poikaa nurmella Tampereella, se oli Israelista ja kertoi mulle hurjia juttuja armeijasta, taiteesta ja maailmanmatkoistaan, suuteli herrasmiesmäisesti ja antoi mulle yhden parhaista hieronnoista ikinä.
Poikaystäväni ei tiedä, että kolmen päivän sisään harrastin seksiä kahden eksäni kanssa, toisen sylissä itkin toivottomana sitä kuinka paska akka olinkaan, se on ainoa mies jonka kanssa pystyn sen tekemään, olemaan avuton. Ja se kuivasi mun kyyneleet kädellään ja sanoi että kaikki on hyvin, vaikka se on itse niin rikki että muhun sattuu.
Ja toisella eksällä on se ryppy. Se toinen vei mun sydämen.

Mun sydän on ollut sillä niin pitkään.
Eikä se ole muuttunut paljoa. Se on kasvanut, kasvattanut viikset, sen tukka on kasvanut. Sen kasvot on miehistyneet ja se asuu nykyään omillaan. Se laittaa itse ruokaa, ei polta enää, paitsi pummittuja.
Se käy edelleen päivittäin suihkussa. Käyttää eri deodoranttia mutta samaa suihkusaippuaa. Tuoksuu edelleen huumaavalta. Käyttää edelleen samoja housuja ja samaa beigeä takkia. Hukkaa edelleen kaiken itselleen kuuluvan, on etäinen ja yhtä laiha kuin ennenkin. Käyttää samaa musiikinteko-ohjelmaa ja piirtää kuin unelma. Sen kosketus on yhtä pehmeä kuin silloinkin.
Ja se käyttää samoja sanoja kuin silloinkin. Nyt se tosin keskustelee syvällisiäkin enemmän. On aika hiljainen ja rauhallinen, ja törkeä ja saa mut tuntemaan.
Sydäntä se ei palauttanut vieläkään. Mut ehkä se tarvitsee sitä vielä.

Eikä poikaystäväni tiennyt, että Oulun väreet sai mut kiehnäämään syleissä, halaamaan pitkään ja koko illan, katsomaan silmiin.
Elämään värisyttävää rakkautta.
Mun oli pakko jättää se. Vääntää rautalangasta etten mä tahdo yrittää. En tahdo vakautta ja varmuutta. Tahdon kujeita ja seikkailuja. Tein selväksi, etten tahdo olla näkemättä sitä. Sovittiin menevämme leffaan, vaikka se muuttuikin aika vaikeaksi.
Bussimatkalla se jo nauroi ja elämänilo palasi sen silmiin ja pidin siitä taas.
Mutta se on aika painostava, taas viestejä siitä milloin nähdään. En tahdo sopia mitään. Elämä heittelee mua ja mä seuraan. En sitä. Kävin sen kämpillä ja hain tavaroitani, kosteusvoiteen ja vaatteita, joita olinkin etsinyt. Kynäni unohdin sinne, radion ja silmälasit jätin tahallaan.

Avaintakaan en palauttanut.

Katoilla Kallion yllä

Mekon helmat nousevat korviin, kun kapuan pieniä tikkaita niin ylös että jalkoja heikottaa. Reunalta näkee Kulosaareen, kameran linssiin ja hänen sydämeensä.
Ja poikaystäväni entiselle talolle. Mieli täyttyy muistoista. Alepasta haettiin keskellä yötä roiskeläppää ja pepsi maxia, minulle porkkanoita. Hämeentien yli juostiin nipin napin ehjin nahoin. En tahdo katsoa sinne, astelen paljain jaloin tummalla katolla joka polttelee jalkapohjissa. Istun, kaadun selälleni ja kuulen kameran räpsyvän ympärilläni, aurinko häikäisee ja peitän kyynärtaipeella silmäni. Hengitän Kallion katupölyä.
Tämä on minun kesäni.
Tämä on minun kesäni, joka on ohi ennen kuin ehdin edes huomata.
En osaa nauttia hetkestä, arvostaa sitä kuten pitäisi. Eivät normaalit ihmiset istu katoilla ja valokuvaa, juo liikaa mustaa kahvia aamupalaksi. Hekota yhdessä idealle, että nukkuisimme katolla joku yö, hän sitä ehdotti. Minä sanoin, että olen mukana kunhan kukaan ei pyöri unissaan liiaksi.
Ajatus reunasta pelotti, hän nauroi kovaa ja tulkkasi japanilaisellekin, nauroimme kaikki yhdessä. Ja hän istahti eteeni ja painoi pellavapäänsä syliini, rapsuttelin hänen tukkaansa. Oli niin kuuma ettei hänellä ollut paitaa, eikä minullakaan muuta kuin keveä mekko. Ja me katselimme taivaalla kiitävää lentokonetta ja vilkutimme sille, tähyilimme sen peräänsä jättämää pilvivanaa, valkoista joka jätti siniseen pyörteilevän rannun. Hän nousee ylös, minä painan huuleni hänen selkäänsä ja puhallan  niin kovaa että iho pärisee.

En edes voi uskoa sen olevan totta.
Kapuamme ikkunasta takaisin sisälle asuntoon, jonka seinät on värjätty oransseiksi ja punaisiksi ja sinisiksi.

Tämän tytön edesottamuksista viimeisin, valloituksista uusin, inspiraatio. Jonka takia unohdan tapaamisia, en mene sovittuihin paikkoihin sovittuun aikaan. Kävelen pitkiä matkoja yössä, hymyilen niin että poskiin sattuu. Ja tiedän, ettei tämäkään ole ikuista. 

"Meidän pitäisi jutella", viesti näytöllä poikaystävältäni. En minä halua. Minulle kaikki on jo selvää, oletan että hänellekin. Miksi pitäisi jutella, jos hauskaa riitti vain sen lyhyen aikaa. Minä tahdon olla vapaa, kuin taivaan lintu. Matkata 700 kilometriä neljän minuutin varoitusajalla. Ailahdella!

Minä olen arvaamaton, vaikea, liian omintakeinen. Vahvuudessani heikko. Omapäinen, itsevarmuudessani ujo. Reteä, normiton, kaavojenmurskaaja, rajaton. 

Yksinäinen, seikkailunhaluinen, pettäjä, sydäntenmurskaaja.

Niin pitkälle että itseäni inhottaa.