Luulin että kaikki menisi hyvin

Luulin että osaisin edes tämän kerran elää satuttamatta.
Edes tämän kerran osaisin tyytyä. Sinun syliisi, eikä kenenkään muun. Että muut ihmiset vain katoaisivat, mielestäni. Heitä ei olisi, tai he näyttäytyisivät yhtä typerinä, kuin mielikuvissasi ja puheissasi, he pukeutuisivat valkoiseen ja sanansa olisivat tyhjiä ja ei-mitään-merkitseviä. Katseensa tyhjiä ja elämänsä mielenkiinnottomia.

Mutta niin ei ollut, koskaan.
Ei silloin, kun sinä itkien sait minut takaisin. En tiedä halusinko sitä, mutta ainakin huomasin välittäväni sinusta, enemmän kuin kestään muusta siinä hetkessä. Mutta ei se tarkoittanut, että muut ihmiset katoaisivat mielestäni. Etten enää öisin karkaisi kävelylle keskustan baarien valojen osuessa asfaltin vesilätäköihin. Soittaisi uudelle ystävälle tai lähtisi jatkoille huonojen bileiden jälkeen.

Suutelisi vääriä huulia.
Niin vain tapahtui. Luulin että tapahtuisi aiemminkin.

Hän makasi siinä vieressä, mökillä kaukana. Olin niin onnellinen, kuten olin ollut jo vuoden aina nähdessäni hänen hymynsä, törröttävät tukkansa, parransänkensä tai verisuonet käsivarsissa. En minä mitään kuvitellut, olimme puhuneet kaikesta siitä, ei hän haluaisi, hän matkustelee ja on ihan tyytyväinen, vappuna hän syleili toista tyttöä ja sitten taas myöhemmin ei ketään.

En minäkään tiennyt mitä olisin halunnut. Halunnut toki suudella häntä, etenkin silloin kun vietimme viisi tuntia siinä pienessä yksiössä, kerroin miten kiitollinen olen siitä, että tunnemme niin hyvin, hän nyökkäsi ja hymyili vinosti, saattoi minut kotiin ja halasi pitkään. Toivoin että huulemme vain kohtaisivat, hänen rikkinäinen pyöränsä kaatuisi maahan, liikennevalot näyttäisivät punaista ja koko maisema värjäytyisi kauniinsävyiseksi, kaduilla ei liikkuisi ihmisiä ja suutelisimme pitkään ja kahdestaan, vain me kaksi koko maailmassa, ja heräisimme aamulla ja kaikki olisi eri tavalla.

"Nähdään huomenna", hän sanoi. Nähdään, sanoin, käännyin kannoillani ja kävelin suojatien yli kotiini, ratikka ajoi kiskoillaan jälkeeni ja peitti näkyvyyden häneen.

Mutta nyt me olimme kahden. Pienessä, tunkkaisessa huoneessa mökillä, oli kylmä ja aivan pilkkopimeää, muut olivat kiivenneet yläkertaan, mutta minä ilmoitin nukkuvani hänen vieressään.
Hän sanoi että okei.
Makasimme sivistyneesti vierekkäin ainakin 20 senttiä välillämme ensimmäisenä iltana, puhuimme silti aamuhämärään asti. Seuraavana iltana välillämme ei ollut enää senttiäkään, hivelimme toistemme käsivarsia ja nukahdimme nutturalle.
Kolmantena yönä se tapahtui.
Tunsimme sen jo kaukaa. Koko huone kipinöi. Yönhämärä ei ollut hämärää, se oli täynnä värejä ja tunnetta. Kätemme jälleen toistensa lomassa, hän otti sormeni ja painoi ne omiensa lomaan. Hengityksemme tasaantuivat yhdeksi. Jo ennen kuin mitään tapahtui, halusin hetken jatkuvan ikuisuuden. Ei mitään tarvitse tapahtua, näin on hyvä.
Huulemme kohtasivat silti. Uudestaan ja uudestaan ja solmiutuivat toisiinsa ja kehomme kietoutuivat yksiksi..

"En mä voi. Sä seurustelet, ja niin kauan kun sä oot jonkun toisen kans, sä et voi olla mun kaa"
"Surullista."
"Mmjoo, mutta niin se vain menee"

Hän haki mehua, huokaisi, istui viereeni ja suuteli lempeästi uudestaan.
Aamulla heräsimme käsikkäin.

Siitä se alkoi.
Hänen kanssaan on hyvä. Hän on juuri sopiva, kun kuljemme kyljikkäin hän sulautuu minuun ja askelemme ovat samanmittaisia. Eikä hänen edes tarvitse olla siinä, hän menee menojaan, minä menen menojani, kohtaamme ja hän koskee nopeasti selkääni, tiedän mitä se tarkoittaa, ja lämmin tunne valtaa sisimpäni.

Kuten silloinkin, pari päivää sitten, kun jälleen vietin tunteja hänen asunnossaan.
Hän nojasi seinään, minä puin takkia ja olin jo lähdössä. Mutta hän katsoi sisään sieluuni silmieni kautta, hymyili vinosti ja vain seisoi siinä. Otti minua käsistä, kumartui vienosti ja suuteli pehmeästi.
Tai silloin, kun makasin hänen sängyssään rättiväsyneenä, hän kietoutuneena minuun, ja kysyi "tunnetko säkin sen."
"joo."

Mutta mitä teen sinun kanssasi.
Asut täällä. Pesen vaatteesi, korjaan sotkusi ja rikkinäiset housusi. Muistutan sinua laskuista ja elämästä. Sinä vain poltat.
Kosketuksesi ei tunnu samalta. Tuntuiko se ikinä, onko se koskaan tuntunut siltä, kuin sata tulikärpästä astelisi iholla värejä loistaen? Onko se koskaan tuntunut siltä, että sormenpääsi kosketus lämmittää sieluni jokaisen nurkan ja saa oloni pörröiseksi? Onko se koskaan tuntunut siltä, etten halua sen koskaan loppuvan ikinä?
Onko meillä ollut yhdessä vain hauskaa, päätöntä, ja nyt kun pitäisi vakavoitua, hoitaa asioita, unelmoida ja toteuttaa - ei mistään tulekaan mitään? Makaat vain siinä.

Uskallanko haluta eroon? Mitä jos asiat muuttuvat vielä huonommiksi ilman sinua? Niin kuin siinä yhdessä vaiheessa, kun sanoin ettei mistään tule mitään, mokasin kaiken ja sitten otin takaisin. Jos minulle ei jääkään ketään, hänkään ei jaksa minua, enkä minä itse?
Entä jos ikävöin sinun asioitasi liikaa, musiikkiasi ja hiuksiasi ja vaatteidesi tuoksua?
Entä jos tapaan sinua silti koko ajan ja kaikkialla, tai toivon näkeväni, tai muutun kateelliseksi ja haluan sinut viereeni, näen sinut jonkun toisen kanssa ja sydämeni särkyy? Hymyilet jollekin toiselle samoin kuin minulle?