Instructions on how to be a dickhead

... just follow my lead.

Pimeä kämppäsi ja siellä viettämäsi yksinäiset tunnit.
Leipomiesi leipien tuoksu, näistä tuli ihan pahoja ja raakoja, uskallan maistaa ja hyviä ne ovat.
Olin niin rikki. Niin väsynyt.
Istuin sohvallesi, sinä tietokonetuoliin, kaipasin käsiesi kosketusta, hymyäsi, arpea kulmakarvassasi, sitä miten kierittelet tukkaasi sormissasi ja sitä miten huulesi kiertyvät rullalle, mutta niin ei tapahtunut nyt, olit vakava ja ellen olisi syönyt niin hyvin, minua olisi pelottanut kauheasti.

Kyllä minä tiedän, mitä tapahtuu, kun meidät laittaa saman kahdenkymmenenviiden neliön sisään. Aloitat hitaasti, kierrellen, minä puhun yhtä hitaasti ja kaartelen, molemmat tiedämme puhuvamme samasta asiasta. Sydäntäni vihloo, aivan kuten sitä on vihlonut jo niin kauan. Aina kun muistan keväisen auringon, sulavan lumen tuoksun, savukiehkurat parvekkeella, ruskean viltin lämmön ja ikuisuudelta tuntuvat aamupäivän tunnit kevätauringon tunkiessa sälekaihtimista sisään.

Tietokoneruudun kelmeä valo näyttää niin kovin hyvältä vakavilla kasvoillasi. Sanon, hymähdät. Makaan sohvallasi ja yhtäkkiä tuntuu siltä kuin olisin psykologin vastaanotolla. Kysymyksesi kattavat yhden sanan, vastaukseni ovat pitkiä ja takertuvat kurkkuun. Ääneni särähtää, huomasitkohan.
Tekisipä mieleni puhjeta itkuun saman tien, langeta maahan anellen armoa, itkeä vuolaita ja suuria kyyneleitä käsivarsillesi ja paidallesi niin että se kastuisi ja tuntuisi ikävältä, joutuisit ottamaan sen pois ja sitten minut syliisi, koska olisin heikko, tutiseva ja hysteerinen. Mutta en voi tehdä tästä nymeroa nyt, minun on kannettava vastuuni.

Vastuuni asioista, joita en koskaan olisi halunnut tehdä.

Vastuuni siitä, että rakastin sua ihan oikeasti, ja silti lähdin sen matkaan, sen jolla on hienot silmät ja joka vaikutti siltä että voisin viettää sen kanssa ikuisuuden. Mutten koskaan tuntenut sitä tunnetta, sitä miltä tuntui maata lattialla ja vain katsella sua syvälle silmiin.
"Muistatko kun mä sanoin, että toivottavasti jaksat sitä pidempään kuin mua?" sä kysyt nyt, tuntuu kuin veitsi vääntyisi jossakin kylkiluideni välissä, nyökkään kyyneleitä nieleskellen. "Mä en tiennyt pitäiskö mun itkeä vai nauraa, kun kuulin miten hoisit asiat sen kanssa. Tosi hienosti hoidettu homma."
Kiitän onnitteluista.

On niin outoa, että sä tunnet mut paremmin kuin kukaan.
Sä tiedät, että mä valehtelen. Mä en voi näyttää kaikille, miltä musta tuntuu, kysyt miksi enkä tiedä  mitä vastata. Sä tiedät, mistä mun ongelmat perimmillään johtuvat, ja kerrot sen mullekin. Minun pitää oppia rehelliseksi, itselleni ja muille. Kohdata tämä maailma, sä sanot asioita jotka olen kuullut niin monesti ja niin pienestä pitäen, isä on sanonut ne kaikki, ja hyvin moni muukin, viimeksi eräs toinen kolme päivää sitten, silloin närkästyin vähän.
Sä osaat murtaa mut ja päästä niin lähelle.
Mä olen unohtanut oppia virheistäni. Mä olen unohtanut tehdä parhaani; mä olen vain yrittänyt, eikä se riitä koskaan.

Musta on tullut inhottava.
"Siis susta on tullut ihan hirveä kusipää. Tosi monien mielestä. Sun pitää tajuta, ettei kukaan jaksa katsella tota, et sä luulet et maailma pyörii sun oman navan ympärillä"
Tilanne, jota olen pelännyt enemmän kuin putoamista WTC-torneista, hukkumista Vantaankoskeen tai elävältäpalamista. Syy, miksi olen käyttäytynyt näin. Luonut kaikille mielikuvaa siitä, että kaikki on hyvin. Kotona yksin itkien lakanoihini, aina en pääse sängystäkään ylös vaan syön siellä pakastemansikoita ja unelmoin parammasta huomisesta tai siitä etten olisi koskaan tehnyt näitä virheitä. Mä en ole koskaan halunnut, että kukaan inhoaisi mua.
Nyt se kostautuu. Tunteeko joku minut oikeasti. Muunkin kuin sen, että tykkään käydä tanssimassa ja hymyilen kun tavataan.
Sinä tunnet.

"En mä tunne sua."
Sillä hetkellä tuntuu, kuin sydämeni astuisi liian lähelle liian korkean kerrostalon reunaa ja katsoisi alas.


Lupaan yrittää toimia toisin, pyydän sulta anteeksi, enkä tiedä tajuatko että tarkoitan sitä oikeasti. Koska tarkoitan, jokaisella empatiaan kykenevällä solullani, tosin sinä voit luulla niitä olevani hyvin paljon vähemmän, kuin mitä niitä ehkä oikeasti on.
Olempa ollut ajattelematon.

"Mä en halua että sä yrität. Mä haluan että sä teet parhaasi. Yrittämisestä ei oo koskaan mitään hyötyä. Ja mä en usko, että sä olet pahoillasi, ennen kuin sä alat toimia vähemmän kusipäisesti"
Sanat, jotka joskus olisivat voineet hajottaa mut sirpaleiksi, mutta nyt tuntuivat kovin ansaituilta.
Sulla olisi oikeus olla mulle vihainen loppuelämäni. Mä ymmärtäisin, jos sä kääntäisit mun ystävät mua vastaan. Sulla olisi täysi oikeus olla mulle ilkeä, kohtuuton, väkivaltainen, kääntää selkäsi ja valehdella, käyttää hyväksi ja heittää sitten menemään (sitä pelkään). 
Sun ei tarvitsisi katsella mua sun kämpillä. Ei hymyillä mulle. Ei uskoa mua. Ei yrittää kehittää mua eteenpäin. Sä voisit olla törkeä. Auttamatta mua. Antaa mun vajota yksin ja katsella vierestä. Tuntea sairasta tyydytystä, tuhota mun itsetunnon, olla kertomatta mitään itsestäsi ja olla päästämättä lähelle. Olla haluton tutustumaan uudelleen, etenkin olla haluton antamaan anteeksi. 

Miten sä jaksat katsella mua, kysyn.
"En mä tiedä. Kai mä olen tyhmä."
Tyhmyys, jota todella arvostan, rakastan, tämä kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, enemmän kuin mitkään suuret teot ja maailmanvalloitukset, se että maksaisit mut maailmanympärimatkalle ja  hemmottelisit piloille. Kai mä olen tyhmä, neljä sanaa, se katse, anteeksianto. Annatko sä mulle todella anteeksi.
Voiko joku olla näin hyvä. 


Nieleskelen kyyneleitä siihen asti, kunnes ne eivät enää pysy sisällä. 
Itken ne sun käsivarttasi vasten, pyyhin märkyyden pois ja kastelen ihosi uudelleen. Halaan, et halaa takaisin, mutten sitä ansaitsisikaan. Kerrot vain, että sun jalat puutuu, muttet aja mua ulos vaikka sun pitäisi päästä nukkumaan ja tätä on jo jatkunut pitkään. 
Kerron, miten usein olenkaan toivonut etten koskaan olisi tehnyt sitä paskaa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta monesti olen toivonut. Monesti ajatellut, mitä olsi, jos en koskaan olisi tehnyt niin kuin olen aina tehnyt. Kerrankin muuttunut.
Sitä en ole koskaan tehnyt, jääräpäisyyttäni, minä olen tällainen enkä muutu. 
Nyt voin tehdä sen. Sun vuoksesi, itseni vuoksi, kaikkien muidenkin vuoksi. Mä haluan muuttua. Oppia pyytämään anteeksi, olla parempi, unohtaa perfektionismini ja oman egoni ja tarpeeni ja kaiken sen mitä luulen olevani. Mitähän oikeasti olen.

Voisin itkeä kauheasti ja loputtomasti. 
Jokaisen laulun sanat muistuttavat susta, tai meistä. 
Jokainen kuva muistuttaa susta.
Jokainen liike, jokainen teko, jokainen sana ja tekstin kirjain. 
Ystävä sanoo tulevansa käymään teillä, sydämeen pistää taas. Pidät enemmän niistä kuin musta.

Haluan oppia kertomaan, miltä musta oikeasti tuntuu. 

  

 

Käyt nukkumaan ja piirrän sun selkääsi, sanot että tuota voisi jatkua loppuyön.
Voin tehdä sen, sanon.
"Ootsä ihan sekaisin"
Joo.
Ja kyllä multa sen verran päättäväisyyttä löytyy, että voin jatkaa tätä tuntikausia.